Luulin väärin.

Tänään on sunnuntai ja kello on kohta puoli neljä iltapäivällä. Ystävänpäivä oli keskiviikkona. Oli hyvä ystävänpäivä ja kyynel kohoaa silmäkulmaan sitä miettiessä. Oli yhteistä aikaa, kuhertelua, läheisyyttä, kävelyä pakkasessa ja grilliruokaa. Romanttisinta ikinä.

...

Näen kuvan itsestäni mielessäni. Olen pukeutunut vain villasukkiin ja istun vessassa puhelin kädessäni kuunnellen podcastia kiintymyssuhteista. Tunnistan itseni ristiriitaisesti kiintyväksi. Kahvikuppi on laskettu pesukoneen päälle ja se tulee unohtumaan siihen viilentymään. Oman elämäni lady, sekä Al Bundy. Lady tosin jäi tällä kertaa sänkyyn sieltä noustessani.

Myöhemmin. Selaan viestiketjuja ja nieleskelen kyyneleitä. Enää en halua itkeä, itkin jo eilen silmät päästäni ja tänään vain näytän siltä. Podcastien loppuessa yritän peittää naapureiden tappelun äänet musiikin alle. Menee vain hetki ja olen entistä ahdistuneempi. Musiikki ahdistaa, joko tuomalla muistoja mieleen tai koskettamalla muuten - lyriikoilla tai melodiikalla. Ei löydy voimamusiikkia tähän hätään. Kaikki vain ahdistaa. Avaan television taustamölyksi. Olympialaiset. Jes, ei tarvitse ajatella.
Hän osasi tehdä sen. Hän painoi näkymätöntä kytkintä otsassani ja pääni hiljeni. En ymmärrä, miten hän sen teki. Ikävä iskee. Se todella iskee. Salpaa hengen. Sattuu. Repii ja riuhtoo. Saa ajan tuntumaan iäisyydeltä, kulumaan madellen. Tuo tunteen heikkoudesta ja voimattomuudesta, etten selviä tunteen huuhtoessa ylitseni..

Saan ajatukset suunnattua hetkeksi toisaalle, kun saan lapseni puhelimen päähän isänsä kautta. Lapsi ei ole halunnut vastata viesteihini viikkoon. Kysyn siitä häneltä ja saan vastaukseksi niin kovin tutun "en mä tiedä". Saman vastauksen saan muihinkin kysymyksiini, kunnes kysyn, miten oli mennyt  poliisilaitoksella eilen isin kanssa ja papupata alkaa porista. Kyyneleet kohoaa silmiini lapsen juttelun rönsyillessä asiasta toisaalle ja edelleen eri suuntiin.
Puhelumme keskeytyy toisen puhelun saapuessa puhelimeeni. Luettelen numeroita ja lapseni isä sanoo sen olevan poliisin numero. Täytyy kuulemma vastata äkkiä. Sydän muljahtaa rinnassani. Missaan puhelun, mutta soitan takaisin numeroon. Naispoliisi kysyy olenko se tietty henkilö, minkä myönnän. Pyytää tulemaan huomenna kuulusteltavaksi ja lupaan mennä odottamaan aulaan yhdeksi, hän sanoo kutsuvansa sitten nimeltä. Alkaa pelottaa.
Soitan takaisin lapselleni. Hän kysyy, mitä poliisilla oli asiaa. Kertoo olevansa lähdössä iskän kanssa isän naisystävän luokse. Olivat kuulemma viettäneet siellä jo aamupäivän. Taas riipaisee rinnasta. Syyllisyys, sekä oma mitättömyys kumpuaa jättimäisenä ylle mustaksi pilveksi. Pikaisen puhelun aikana sain kuitenkin tietää tärkeimmät - lapseni haluaa nähdä minut ja rakastaa minua edelleen.

Hengitän. Raskaasti ja pinnallisesti, mutta hengitän kuitenkin. Rekka töytäisi voimalla kumoon, naama edellä asvalttiin ja kanootti kippasi hyiseen, mustaan veteen, mutta hengitän. Valtavien tunnemyrskyjen tuhoista huolimatta hengitän.

Jään eloon.